Ja ei, eihän se kotona oleminen ole sitä, että istutaan vaan sohvalla pyörittelemässä peukaloita.
Tänä aamuna kun poljin pyörällä työmaalle, mietin jälleen, kuinka kivaa se olisikaan olla kotona äitiyslomalla tai hoitovapaalla. Kotona lasten kanssa. Ilman kiireitä ja ilman aikataulutettuja päiviä.
Ennen lapsia töitä tehdessä, ei osannut edes ajatella sitä jatkuvaa kotona 'lorvimista'. Silloin sitä työntekoa jaksoi jotenkin paljon paremmin. Tietenkin osaltaan vaikuttaa sekin, kun työpäivä ei lopukkaan silloin klo 16, vaan jatkuu kotona.
Kuitenkaan työnteko ei silloin tuntunut olevan niin raskas taakka, kuin miltä se nyt tuntuu.
Nykyään arkiviikko tuntuu matelevan (siis nyt on vasta tiistai!!) ja viikonloppuun on vielä pitkä aika.
Tottakai sitä lapsetonkin työntekijä viikonloppuvapaita odottaa, mutta nyt tämä tuntuu niin paljon erilaisemmalta!
Kerkesi sitä kuitenkin 4 vuotta kotona olla. Tekemättä töitä tai edes ajattelematta työntekoa. Työntekoa jossain muualla kuin kotona.
Laiskistuttiko tuo neljä vuotinen minut tähän jamaan? Arkiviikko on kamalan raskas ja sitä vain haluaisi olla kotona lasten kanssa. Vaikka oikeastaan, hoitovapaalla sitä välillä kaipasi töihin. Vähän jotain muuta kuin ainaista tiskikoneen täyttämistä ja ruuan laittamista. Nyt se työnteko ei tunnukkaan hyvältä vaihtoehdolta.
Ja ei sillä, ettäkö lapset joutuvat olla päiväkodissa. Lapset tykkäävät olla siellä ja viihtyvät.
Nyt lähinnä ajattelen vain itseäni, haluan olla kotona ilman työvelvoitteita!
Onko kukaan muu huomannut samaa? Meneekö tämä ohi ja sitä ikäänkuin reipastuisi taas ahkeraksi työntekijäksi? Onhan työhön paluustani aikaa vasta kaksi kuukautta. Silti sitä kaipaa jo takaisin kotiin.